Nykyajan viihde pursuaa hirviöitä, noitia ja muita kammotuksia. Lapsen pimeän pelkoa eivät kuitenkaan laukaise vain liian pelottavat lastenohjelmat, vaan pimeän pelko on täysin luonnollista. Pohdimmekin, mistä pimeän pelko johtuu ja miten sitä voidaan helpottaa.
Ihmiset ovat visuaalisia eläimiä. Näkö on yksi tärkeimmistä aisteistamme. Silmien ja aivojen yhteistyö on viritetty erottamaan maailmasta hahmoja – erityisesti liikkuvia sellaisia. Jos ihmiseltä riistetään aistiärsykkeet, täyttää pää tyhjyyden kuvitelmilla. Näin myös pimeässä.
Lisäksi voidaan ajatella, että villi muinaisihminen on ollut paremmassa turvassa päivisin, kun häntä uhkaavat suurpedot on voinut nähdä kauempaa. Tämän takia yötä pelättiin myös itsessään, ja siltä hakeuduttiin turvaan kotipesään perheen pariin.
Pimeää ei saa pestyä pois paraskaan siivooja
Pimeä saa lapsen mielikuvituksen laukkaamaan, mutta pimeän pelon taustalla voi olla myös huoli yksin jäämisestä. Psykoanalyytikko Sigmund Freud kirjoitti vuonna 1916 pimeän pelosta:
Kuulin kerran pimeää pelkäävän lapsen huutavan:
“Täti, puhu minulle. Minua pelottaa.”
”Mutta miten se auttaa? Et voi nähdä minua.”
Tähän lapsi vastasi: “Jos joku puhuu, on valoisampaa.”
Läheisyys voikin tuntua oikealta ratkaisulta, mutta useiden perheterapeuttien mukaan lasta ei pitäisi päästää pimeän pelon takia vanhemman tai lastenhoitajan viereen nukkumaan, jos lapsi muuten jo nukkuu omillaan. Sen sijaan lapselle itselleen on annettava keskustelemalla aseet voittaa pimeän pelko.
Pehmolelu tai yövalo voi auttaa, mutta tärkein ase mielikuvitusta vastaan on tieto. Siksi lapsen pimeän pelkoa ei saa vähätellä. Jos sitä kutsuu vain hupsuksi hössötykseksi, lapsi voi luulla hukanneensa vanhemman aikaa ja tuntea syyllisyyttä. Sen sijaan lapselle tulisi selittää, mitä pelko on ja että se on ihan normaalia.
Moni aikuinenkin pelkää pimeää samoista syistä kuin lapset. Aikuisen on kuitenkin helpompi selittää pois mielen piirtämät kauhukuvat. Me tiedämme jo, ettei hirviöitä ole. Lapsi ei vielä tiedä.
