Tapasin muutamaa ystävää ravintola-illallisen merkeissä eilen ja oli ihanaa päästä vaihtelemaan kuulumisia pitkästä aikaa. Jokaiselle meistä on jo siunaantunut perhettä joten aika on usein kortilla vaikka yritetäänkin somen kautta olla tiiviisti yhteydessä.
Ystäväni kertoi uudesta kollegastaan, joka oli hämmästyttänyt häntä tulemalla töihin ensimmäisenä päivänään ilman meikkiä. Kyseessä on asiakaspalvelutyö, jossa joutuu edustamaan ja olemaan paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja siksi meikittömyys ei ole kyseisellä työpaikalla mikään hyve. Ystäväni miettikin, pitäisikö hänelle jotenkin huomauttaa asiasta ja miten se onnistuisi.
Suomessa naisten ei odoteta meikkaavan kovin vahvasti ja näkyvästi ja ulkopuolelta tulevat ulkonäköpaineet ovat paljolti päämme sisällä (ainakin tähän tulokseen olen itse tullut karistettuani nuoruuden epävarmuuden ja voimakkaat silmämeikit), mutta tietyissä palveluammateissa konservatiivisen hillitty meikki on paikallaan.
Mutta mitä se kertoo meistä, että herättää ihmetystä, vaikka ihan kassamyyjäkin tulisi töihin täysin ilman meikkiä?
Voin vain puhua omasta kokemuksestani. Olen äärimmäisen aamu-uninen ihminen ja yleensä herään vasta viime tinkaan. Nuorena tarve meikata oli kuitenkin kuin osa minua: raahauduin ylös sängystä ja meikkasin joka aamu puolisen tuntia ennen lukioon menoa.
En kuitenkaan todellakaan tykännyt meikata vaan oikeastaan päin vastoin. Inhosin käyttää rahaa meikkeihin ja tuntui, että silmämeikkini eivät koskaan olleet yhtä kauniit kuin muilla tytöillä, meikkikerros aiheutti vain näppyjä ja rahaa paloi tyhjään. Näin jälkikäteen kuvia katsellessani tulee väkisinkin ajatelleeksi, että ehkä heikon itsetunnon olisi voinut peittää vähän ohuemmallakin kerroksella meikkiä.
Yliopistossa tapasin paljon uusia ihmisiä ja opiskelukiireet valvottivat öisin joten nukuin usein pommiin. Samanhenkisten ihmisten tapaaminen teki minusta kuitenkin itsevarmemman ja en jaksannut enää vaivata päätäni sillä, näytänkö huonosti yöni nukkuneelta luennoilla. Ymmärsin, että ihmiset kohtelivat minua yliopistolla kunnioittavasti riippumatta siitä, miltä näytin.
Täytettyäni 24 vuotta ystäväni lahjoittivat minulle lahjakortin eräälle kosmetologille, josta myöhemmin on tullut ystäväni. Käytin lahjakortin ja ymmärsin, kuinka pihalla meikeistä olin vuosikaudet ollut. Tämä kosmetologi osasi auttaa minua valitsemaan sen minulle oikeasti sopivimman vaihtoehdon ja hänen innoittamanaan päätin opetella meikkaamaan.
Sen päätöksen jälkeen aloin tykätä meikkaamisesta.
Luin paljon meikkausoppaita verkossa ja aloin olemaan tarkempi siitä, mitä kasvoilleni laitan. Jopa Youtuben meikkaustutoriaalit tulivat minulle tutuiksi 😀 Opin säätelemään meikin määrää ja paljon pieniä niksejä, joita en tullut ennen ajatelleeksikaan! Ymmärsin, että rohkea kokeilu johtaa usein hyviin lopputuloksiin sen sijaan että pitäytyisin aina samassa kaavassa. Aloin saada ystäviltä kehuja huulipunan väristä ja onnistuneista silmämeikeistä ja he jopa ylistivät minun kaunistuneen (miltähän sitä ennen olin mahtanut näyttää, apua!) ja se sai minut kiinnostumaan meikkaamisesta entistäkin enemmän.
Ihmisillä on erilaisia syitä olla meikkaamatta ja kuka ties ystäväni työkaverilla on jokin ihosairaus joka estää meikkaamisen. Toisaalta, hän saattaa ajatella, että meikit eivät ole hänen juttunsa ja meikkaaminen vie vain lisäaikaa aamuisin.
Ehdotin ystävälleni, että hän suosittelisi työkaverilleen vaikkapa jotain kosmetologia, jolla hänellä itsellään on ollut hyviä kokemuksia. Moni nainen ei ihan oikeasti ole käynyt koskaan kosmetologilla tai ei ole koskaan oppinut meikkaamaan ja tyhjästä on paha nyhjästä. Meikkaus on kuitenkin hauskaa, kun sen oppii ja jokaisella naisella tulisi olla tilaisuus saada kokeilla ja hullutella meikeillä ainakin kerran. Vaikka meikkaamisesta ei silti innostuisi, ainakin tietää, mistä on kysymys 🙂
Milloin sinä olet edellisen kerran muuttanut arkimeikkiäsi?
Lue myös:
Miten tukea lapsen itsetuntoa?
Kuva lainattu täältä.
